On tullut taas väliä tähän plokailuun.

Kotomailla syöminen sujuu kohtalaisesti. Mieliteoista ja syyyllisyydestä en ole päässyt eroon, mutta jotenkin aisoissa ne pysyvät. Nyt työmatkalla on taas vaikeampaa. Eilen tuli nautittua korkeanergisten juomien siivittämä lohi-röstiperunaillallinen, jonka kaloreita en edes uskalla ajatella, ja äsken hotelliaamiaisella meni leipäpala, jonka päällä on pekonia ja juustoa.

Elämäähän tämä on. Ja nyt ei ruveta katumaan eikä sovittamaan vaan kuunnellaan kroppaa, jookos? Itse asiassa töräys jogurttia hedelmien kanssa ja viipale jonkinlaista jyväleipää juuston ja pekonin kera ei nyt tosiaankaan ole mikään katastrofi vaan itse asiassa ihan jees aamiainen. Nyt pitäisi olon pysyä kylläisenä ja napostelemattomana kunnes koittaa järkevän lounaan aika.

Ns. repsahduksista selviäminenhän oli ensimmäisiä asioita, mitä aikoinaan Kiloklubissa opin. Ei mitään säkissä-tuhkassa-katumusharjoituksia vaan normaalisti syöden eteenpäin.

Isompi ongelma edelleenkin tämä ruoasta nauttiminen. Millä vippaskonstilla saisi itsensä a) syömään hitaammin eikä ahmimaan hysteerisesti niin kuin kaikki ruoka olisi katoamassa maailmasta tässä paikassa, b) oppimaan, miten nautitaan kohtuudella – tämä oli hyvä suklaakonvehti, ah, ja sen synnyttämä nautinto ei oikeasti kasva siitä, että syön perään vielä viisi?

Siis: miten irrottaa legitiimi ruoasta nauttiminen tästä mumellus-mussutus-ahmimisneuroosista?