Kohta tulee viikko tämän uuden elämän aloituksesta. Eikä sinänsä ole vaikeaa. Syön Kiloklubin laskurin mukaan noin 1600 kcal päivässä, mikä saattaa olla vähänlaisesti. Ehkä, hahaa, olisikin lisättävä energiansaantia? Kiloklubi-kokemuksiin nimittäin kuuluu se, että paino ei laske jos kalorivajetta on liikaa, vaan elimistö menee ns. säästöliekille. Olen lohduttanut itseäni sillä, että luultavasti ruoat on arvioitu hivenen alakanttiin. Nälkää nimittäin ei ole todellakaan tarvinnut nähdä. Jos järkevä syöminen oikeasti näin helppoa, niin miten helkkarissa minun piti päästää itseni lihomaan? Kuinka kauan kestää, ennen kuin tulee eka takaisku?

No, näiden vaikutusten ja syiden pohdiskeluun tulee varmasti vielä palattua monesti. Mutta nyt piti kirjoittamani näiden kahden päivän kokemuksista, joihin kuuluu juhlintaa. Olen kahtena päivänä tehnyt ehkä hieman Kiloklubin oppien vastaisesti eli säästellyt päivällä syömisissäni, että voin illalla syödä pitsaa ja juoda viiniä. En siis nähnyt nälkää mutta syönyt niukahkosti jugurtti- ja marjalinjalla. Kokonaiskalorinsaanti pysyy hyvin kurissa, ja kun vähän yrittää hillitä itseään, niin ei sitä illallakaan ole pakko ahmia.

Hillitä itseään. Siinä se onkin. Kiloklubin opeista aikoinaan olin sisäistävinäni sen, että hillitä ja toppuutella ei saisi, koska kiellot vain kasvattavat himoja ja nälkä kertyy nälkävelaksi, jota ei lopulta tyydytä mikään. Joitain tällaisia menestystarinoitakin luin ihmisistä, jotka kerta kaikkiaan olivat ruvenneet syömään, mitä mieli tekee. Ensin paino nousi mutta sitten se rupesi laskemaan, ja nyt on löytynyt oma ihannepaino sekä ihana tasapaino vailla omantunnon tuskia. Eli tosiaankin se, mikä ns. normaaleilla ihmisillä toimii – syödään sen mukaan kuin mieli tekee, lihomatta ja kärsimättä.

Patrik Borg taisi jollekulle rennon painonhallinnan oppeja epäilevälle kirjoittaakin, että "usein ajatellaan, että ei tuommoinen toimi minulla". No niin minäkin kyllä ajattelen. Minulla ei toimi se, että söisin mielitekojeni mukaan, koska mieliteot selvästi ovat jotenkin vinksahtaneet kauas eroon elimistön oikeista tarpeista. Siis hemmetti, jos hyvä haltiatar taikoisi minut sellaiseksi, että saisin lihomatta syödä mitä vain, niin minähän söisin ämpärillisen kermakakkua aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi, ja väliin paksuja kinkkuviipaleita tuoreella vehnäleivällä voin kera niin paljon kuin mahtuu, raot tilkkisin suklaanugaalla, lakritsilla ja jäätelöllä... (Homer Simpson -kuolausta... Apua, muistin juuri, että jääkaapissa on suklaalevyn puolikas vielä syömättä.) On PAKKO jotenkin hillitä. Mutta mistä ihmeestä löytyy se oikea järkevä itsehillintä, joka ei muutu nipottamiseksi eikä tuskaksi eikä tunnu liian raskaalta, niin että sitä jaksaisi jatkaa loppuikänsä? 

Yksi ongelma on jo siinä, että en luota tuntemuksiini edes sen vertaa, että uskaltaisin ruveta erottelemaan mielitekoa nälästä. En ole koskaan oikein varma, onko tämä nyt sitä oikeaa legitiimiä nälkää vai ei. Tiedän, että nälkää ei saa pantata liikaa, koska se johtaa hillittömään ahmimiseen. Mutta missä vaiheessa tiedän, että pitäisi ruveta syömään, kun koko ajan tekee mieli syödä?