On tullut taas väliä tähän plokailuun.

Kotomailla syöminen sujuu kohtalaisesti. Mieliteoista ja syyyllisyydestä en ole päässyt eroon, mutta jotenkin aisoissa ne pysyvät. Nyt työmatkalla on taas vaikeampaa. Eilen tuli nautittua korkeanergisten juomien siivittämä lohi-röstiperunaillallinen, jonka kaloreita en edes uskalla ajatella, ja äsken hotelliaamiaisella meni leipäpala, jonka päällä on pekonia ja juustoa.

Elämäähän tämä on. Ja nyt ei ruveta katumaan eikä sovittamaan vaan kuunnellaan kroppaa, jookos? Itse asiassa töräys jogurttia hedelmien kanssa ja viipale jonkinlaista jyväleipää juuston ja pekonin kera ei nyt tosiaankaan ole mikään katastrofi vaan itse asiassa ihan jees aamiainen. Nyt pitäisi olon pysyä kylläisenä ja napostelemattomana kunnes koittaa järkevän lounaan aika.

Ns. repsahduksista selviäminenhän oli ensimmäisiä asioita, mitä aikoinaan Kiloklubissa opin. Ei mitään säkissä-tuhkassa-katumusharjoituksia vaan normaalisti syöden eteenpäin.

Isompi ongelma edelleenkin tämä ruoasta nauttiminen. Millä vippaskonstilla saisi itsensä a) syömään hitaammin eikä ahmimaan hysteerisesti niin kuin kaikki ruoka olisi katoamassa maailmasta tässä paikassa, b) oppimaan, miten nautitaan kohtuudella – tämä oli hyvä suklaakonvehti, ah, ja sen synnyttämä nautinto ei oikeasti kasva siitä, että syön perään vielä viisi?

Siis: miten irrottaa legitiimi ruoasta nauttiminen tästä mumellus-mussutus-ahmimisneuroosista?

Löysin Patrik Borgin blogista videolinkin Patrikin Skepsis-yhdistyksen tilaisuudessa pitämään esitelmään. Katselin jutun, ja sinänsähän se ei ollut mitään uutta. Patrikin sanoma on oikeastaan erittäin yksinkertainen: terveellisiä ruokavalioita voi olla monenlaisia, kestävän laihtumisen kannalta olennaisinta on, (1) että ruokarytmi on kunnossa (eli aamiaisella ja lounaalla syödään sen verran reilusti, ettei kasaantuva nälkä laukaise iltasyöpötystä), (2) että ruoassa on riittävästi kasviksia ja (3) että ruokavalio ei ole liian rajoittava ja stressaava, niin että siitä oikeasti jaksaa pitää kiinni. Ja nämä asiat kun olisivat kasassa, niin kalorien laskemisen voisi unohtaa.

Tiedän tiedän. Jotenkin ei vain meikäläisellä mennyt täysin jakeluun vielä niiden parin vuoden aikana, joina noudatin Kiloklubin ohjelmaa ja kirjasin kaikki ruokani – koska heti irti päästettyäni paino rupesi taas nousemaan. Terveellisen aamiaisen olen kyllä oppinut syömään, Kiloklubissa oppimaani tapaan vedän edelleenkin purkillisen rahkaa joka aamu, seassa hedelmiä tai marjoja sekä pellavansiemenrouhetta tai pieni löräys öljyä. Pitää nälän poissa lounasaikaan asti ja on samperin hyvää. Mutta sen jälkeen jotain menee pieleen.

Ensimmäinen ongelmakohta on ehkä tuo, mihin Patrik aina puuttuu, eli nipottaminen, pihtaaminen ja syömisen varominen, se ajatus, että "minähän olen lihava/lihovaa tyyppiä, minun pitää koko ajan varoa syömästä liikaa". Tai minulla ehkä oikean ruoan laiminlyömiseen vielä useammin johtaa silkka laiskuus. Viime syksyn työskentelin lähinnä kotona enkä millään viitsinyt aina kokata. Ja pitäisihän se jo uskoa, että lounaan kuittaaminen voileivillä on pahinta mitä voi tehdä. 

Toinen ongelmani on jatkuva napostelu ja närpsiminen. Ohi kävellessäni leikkaan pienen palasen pöydälle jääneestä marjapiirakasta tai vuolen viipaleen juustoa. Leipoessa syön taikinaa, oli makeaa tai suolaista, ja voisin oikeasti syödä sitä kauhakaupalla. Mutta pientä palaa ei lasketa, eihän? Ja ilmeisesti meikäläisen painonhallinta on todellakin ollut niin herkästi kiikun-kaakun, että pari (no siis viisi-kuusi) tuommoista pientä palaa päivässä pitkän päälle tekee tehtävänsä. Patrikin opetusten mukaan varsinkin iltanapostelu voi olla oikeaa nälkää ja johtua siitä, että päivän mittaan ei ole syöty kunnolla. Uskon kuitenkin, että tässä on jotain muuta(kin) takana, eli se kolmas ja meikäläisen kannalta ehkä pahin ongelma: tunnesuhde ruokaan.

Jonkinlainen syöppöysneuroosi minulla on ollut (lihavasta) lapsesta pitäen. Ruoka on parasta viihdettä, ruoka on lohdutusta, syömällä merkitsen oman reviirini (NYT on minun oma rauhallinen hetkeni, teenpä voileivän), ja ruokahetki on se päivän pieni juhlahetki, jota odotan ja johon henkisesti valmistaudun (aijai, kunhan pääsen kotiin, voin unohtaa päivän työhuolet, siellä on kaapissa odottamassa lohivoileipätarpeet!). Jo lapsena opin myös salasyömisen: äkkiä äkkiä kasa keksejä kouraan ja niiden kanssa sohvannurkkaan kirjan ääreen, ennen kuin kukaan ehtii huomata. (Lukeminen ja syöminen samalla, siinä lapsuuteni parhaat hetket.) Syön järjettömän nopeasti hotkien, ikään kuin joku muu olisi tulossa osille samalle annokselle – olen huomannut senkin, että heti voileivän tehtyäni, jo sitä pöytään kiikuttaessani vaistomaisesti haukkaan sen nurkasta matkalla palasen ikään kuin "merkitsisin" sen varmuuden vuoksi itselleni, ennen kuin kukaan muu ehtii viemään.

Syöminen on minulle siis tunnetarpeiden tyydytystä, ei nälän – nälällä ja kylläisyydellä ei ylipäätään ole ollut mitään merkitystä, tarvittaessa voin nähdä nälkää (olen joskus nuorempana kokeillut mehupaastoja, ja syömisen lopettaminen kokonaan oli käsittämättömän helppoa, paljon helpompaa kuin kohtuullisesti syöminen) ja halutessani voin aina syödä. Tämä ehkä liittyy siihen, että ylipäätäänkin suhde omaan kroppaani on ongelmallinen: olen täysin epäliikunnallinen, olen koko ikäni inhonnut rumaa, kömpelöä ja lihavaa kehoani ja mielelläni irtoaisin fyysisestä olemuksestani kokonaan. En ehkä siksikään osaa ajatella syömistä sen kannalta, mitä ruumis tarvitsisi.

Pitäisi siis irrottaa syöminen tuosta tunnetaustasta, saada itsensä tajuamaan, että "sehän on vain ruokaa", ja oppia kuuntelemaan kroppaa ja sen tarpeita. Helpommin sanottu kuin tehty. Ehkä tämä virtuaalivuodatus ei siihen riitä, vaan pitäisi oikeasti etsiytyä jonkun terapeutin puheille.

Reissussa ja epäsäännöllistä elämää viettäessä järkevä syöminen on %&/€#n vaikeaa.

Hotelliaamiaiset: vähän tätä, vähän tuota. Ei ole ruisleipää, ei maustamatonta jogurttia, ei hedelmiä. Sitä vastoin vehnäleipää, tuoremehuja, joiden "tuoreudesta" ei ole varmaa tietoa, sokeroituja jogurtteja ja suklaamyslejä, Nutellaa (jota langanhoikka kollega vieressä lappaa aamiaisleivälleen, onneksi en itse ole vielä onnistunut addiktoitumaan mokomaan töhnään) ja mahdollisesti jotain kakkuja ja pullia. Kiloklubin indikaattoripallot kaikki punaisina liian sokerin, liian vähäisten kuitujen ja kasvisten sekä vääränlaisten rasvojen takia. 

Epäsäännöllinen päivä. Syödään mitä saadaan, välillä juodaan tuoremehua tai jotain vielä turmiollisempaa. Sitten ravintolaan – ja miten hemmetissä jonkin välimereisen mezze-annoksen kaikki osaset merkkaisi ruokapäiväkirjaan? Kaikki ui öljyssä, ja koska kaikkea on maistettava ainakin vähäsen, niin lopulta tulee syötyä kuitenkin varmaan enemmän kuin pitäisi. Tai niin luulen, sillä omaan kylläisyysmekanismiin ei väsyneenä ja mitä sattuu syöneenä ole edes sen vertaa luottamista kuin muuten. Takaraivossa takoo paniikki: hitto vie, nyt tuli syötyä liikaa, mitämäteen mitämäteen, nyt meni taas hukkaan koko kahden viikon järkevät syömiset...

Kotiin ja normikuvioihin palattua kaikki tuntuu lapsellisen helpolta. Syödään simppeleitä perusruoka-aineita, ei mitään mysteerisössöjä, joten kaikki on helppoa merkata ruokapäiväkirjaan. Ja tällä tavalla jo 1500 kcal/pv tuntuu suorastaan paljolta, ainakaan nälkä ei kiusaa missään vaiheessa.

Olen sokea nuorallatanssija. En voi kulkea muuta kuin suoralla, tiukasti määritellyllä reitillä, niin että joku ohjaa, koska tiedän, että omiin aistimuksiini ei ole luottamista. Elimistö ei sano, mitä tarvitsen ja paljonko, ei ainakaan etukäteen – jälkeenpäinhän sitä kyllä tietää, onko ähky vai hyvä olo, mutta silloin on myöhäistä rypistää. 

Voi kun joskus voisi luottaa omiin tuntemuksiinsa. Voi kun joskus voisi syödä sen mukaan, miltä tuntuu, eikä sen mukaan, mitä tietää saavansa syödä.

Rakas päiväkirja, tänäänkään ei tapahtunut mitään erikoista.

Olen uutterasti merkannut syömiseni Kiloklubin ruokapäiväkirjaan joka päivä, ja vaikka merkkaaminen sinänsä ei ole vaikeaa tai raskasta ja energiansaanti pysyy 1600 kcal:n huikkeilla / päivä ilman että tarvitsisi nähdä nälkää. Niin. Vanhoja tuttuja ongelmia alkaa nousta esiin.

Yksi. Maltti välillä pettää. Pitääkö vieläkin olla valas, vaikka on syönyt kunnolla jo viikon verran? Eikö jo kohta saisi ruveta näyttämään siltä, miltä taannoin hoikimmillaan näytti? Minähän olen nyt muuttanut elämäntapani jo pari viikkoa sitten, miten kauan tätä läskipatja-häpeärangaistusta pitää vielä kantaa? Vilkuilen sen yhden ihanan vaatekaupan ikkunaa miettien, joko voisin suoda itselleni sieltä jonkun löyhän a-mallisen mekon, vai pitääkö tosiaan odottaa vielä vuosi että taas pääsee ostamaan ihmisten vaatteita. Niin niin, tämä ajatusmalli on ihan pielessä, koska sen nyt luulisi taannoisesta näyttävästi onnistuneesta projektista ja sen yhtä näyttävästä turhentumisesta lopultakin oppineensa, että SITÄ AIKAA, JOLLOIN VOI PÄÄSTÄÄ IRTI JA RUVETA SYÖMÄÄN "NORMAALISTI", EI MINULLE TULE IKINÄ. Siis jos "normaalisti" tarkoittaa sitä, että syödään joka päivä jotain kakkua tai pullaa ja lisäksi illalla, jos tekee mieli, voi tehdä toisenkin voileivän. Ei tunnu kauhean paljolta, mutta meikäläiselle se on näköjään selvästi liikaa.

Paluuta viinerien syöntiin tai kahteen-kolmeen palaan muropohjaista marjapiirakkaa päivässä ei vain ole, viisainta totutella siihen ajatukseen, että jonkinasteista syömisen varomista jossakin mielessä on oleva koko loppuelämä. Mutta taas kerran: kaksi. Missä silloin kulkee sen normaalin terveestä syömisestä kiinni pitämisen ja hysteerisen dieetti-itsekidutuksen raja?

Kolme. Tuo jo viime kerralla kuvaamani säästely, että voisi välillä päästää irti. Tänäänkin olen syönyt lounaaksi vain marjoja ja jugurttia, koska illalla ollaan menossa ravintolaan syömään. Joo, tiedän, ei näin, vaan päivällä pitäisi syödä normaalisti, ja jos muutaman kerran kuussa sitten tulee sen lisäksi juhlittua, niin siihen ei kaadu mikään. Mutta näitä iltasyöntejä ja -juonteja on viime aikoina ollut aika paljon, joten tuo Kiloklubissa aikoinaan markkinoitu sääntö, että jos syömisestä 80% on kunnossa, niin 20%:ssa voi heittäytyä ellun kanaksi, ei tämänhetkisessä elämäntilanteessa oikein toimi. Hm, eikö tosiaan?

Kohta tulee viikko tämän uuden elämän aloituksesta. Eikä sinänsä ole vaikeaa. Syön Kiloklubin laskurin mukaan noin 1600 kcal päivässä, mikä saattaa olla vähänlaisesti. Ehkä, hahaa, olisikin lisättävä energiansaantia? Kiloklubi-kokemuksiin nimittäin kuuluu se, että paino ei laske jos kalorivajetta on liikaa, vaan elimistö menee ns. säästöliekille. Olen lohduttanut itseäni sillä, että luultavasti ruoat on arvioitu hivenen alakanttiin. Nälkää nimittäin ei ole todellakaan tarvinnut nähdä. Jos järkevä syöminen oikeasti näin helppoa, niin miten helkkarissa minun piti päästää itseni lihomaan? Kuinka kauan kestää, ennen kuin tulee eka takaisku?

No, näiden vaikutusten ja syiden pohdiskeluun tulee varmasti vielä palattua monesti. Mutta nyt piti kirjoittamani näiden kahden päivän kokemuksista, joihin kuuluu juhlintaa. Olen kahtena päivänä tehnyt ehkä hieman Kiloklubin oppien vastaisesti eli säästellyt päivällä syömisissäni, että voin illalla syödä pitsaa ja juoda viiniä. En siis nähnyt nälkää mutta syönyt niukahkosti jugurtti- ja marjalinjalla. Kokonaiskalorinsaanti pysyy hyvin kurissa, ja kun vähän yrittää hillitä itseään, niin ei sitä illallakaan ole pakko ahmia.

Hillitä itseään. Siinä se onkin. Kiloklubin opeista aikoinaan olin sisäistävinäni sen, että hillitä ja toppuutella ei saisi, koska kiellot vain kasvattavat himoja ja nälkä kertyy nälkävelaksi, jota ei lopulta tyydytä mikään. Joitain tällaisia menestystarinoitakin luin ihmisistä, jotka kerta kaikkiaan olivat ruvenneet syömään, mitä mieli tekee. Ensin paino nousi mutta sitten se rupesi laskemaan, ja nyt on löytynyt oma ihannepaino sekä ihana tasapaino vailla omantunnon tuskia. Eli tosiaankin se, mikä ns. normaaleilla ihmisillä toimii – syödään sen mukaan kuin mieli tekee, lihomatta ja kärsimättä.

Patrik Borg taisi jollekulle rennon painonhallinnan oppeja epäilevälle kirjoittaakin, että "usein ajatellaan, että ei tuommoinen toimi minulla". No niin minäkin kyllä ajattelen. Minulla ei toimi se, että söisin mielitekojeni mukaan, koska mieliteot selvästi ovat jotenkin vinksahtaneet kauas eroon elimistön oikeista tarpeista. Siis hemmetti, jos hyvä haltiatar taikoisi minut sellaiseksi, että saisin lihomatta syödä mitä vain, niin minähän söisin ämpärillisen kermakakkua aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi, ja väliin paksuja kinkkuviipaleita tuoreella vehnäleivällä voin kera niin paljon kuin mahtuu, raot tilkkisin suklaanugaalla, lakritsilla ja jäätelöllä... (Homer Simpson -kuolausta... Apua, muistin juuri, että jääkaapissa on suklaalevyn puolikas vielä syömättä.) On PAKKO jotenkin hillitä. Mutta mistä ihmeestä löytyy se oikea järkevä itsehillintä, joka ei muutu nipottamiseksi eikä tuskaksi eikä tunnu liian raskaalta, niin että sitä jaksaisi jatkaa loppuikänsä? 

Yksi ongelma on jo siinä, että en luota tuntemuksiini edes sen vertaa, että uskaltaisin ruveta erottelemaan mielitekoa nälästä. En ole koskaan oikein varma, onko tämä nyt sitä oikeaa legitiimiä nälkää vai ei. Tiedän, että nälkää ei saa pantata liikaa, koska se johtaa hillittömään ahmimiseen. Mutta missä vaiheessa tiedän, että pitäisi ruveta syömään, kun koko ajan tekee mieli syödä?