Olen koko ikäni ollut lihava. Välillä vain pienesti ja kosmeettisesti, sillä lailla että oikein valituissa vaatteissa näytin lähes normaalilta, vaikka ns. bikinikroppaa minulla ei ole ollut ikinä. Välillä taas niillä rajoilla, löydänkö vaatteita normaalien ihmisten kaupoista. Muutama vuosi sitten havahduin, kun tajusin painavani yli 80 kiloa, mikä satakuuskytjotainsenttiselle naiselle on ehdottomasti liikaa. Kiloklubin ohjelman avulla sain itseni lähelle laskennallisen normaalipainon ylärajaa, mutta en koskaan sen alapuolelle, ennen kuin painon lasku jotenkin jämähti. Ja silloin onneton väsähdin ja rupesin taas syömään. 

Nyt tulin nähneeksi pari kesämekkovalokuvaa itsestäni, ja puoliso käytti myös vakavan puheenvuoron siitä, että on ihan oikeasti huolissaan terveydestäni, kun painoni näyttää koko ajan nousevan. (En tiedä, paljonko painan, en ole vieläkään uskaltanut mennä vaakaan. Mutta varmaankin olen vähintään siinä yli kahdeksassakympissä, mistä aikoinaan lähdin.) Olen nyt 51-vuotias. Ja olen juuri päättänyt, että haluan vielä kerran eläessäni näyttää suht normaalilta, käyttää normaalien ihmisten vaatteita joutumatta aina marssimaan vaatekaupoissa sinne läskitammojen loimiosastolle, ja säästää nivelrikkoisia polviani sen verran kuin voin.

En ole koskaan eläessäni ollut hoikka, enkä usko, että minusta koskaan hoikkaa tulee. Mutta päätin, että kuuteenkymppiin päästessäni painoni olisi ellei kuudessakympissä niin ainakin kuutosella alkava. Projekti Kuutosen on tarkoitus toimia samoin kuin se aiempi laihdutusprojektini jo kerran toimi: Kiloklubin ruokapäiväkirjaohjelman avulla, joka minusta on oikein mainio systeemi, sallii kohtuullisen herkuttelun eikä vaadi nälässä kitumista.

Samalla yritän etsiä rentoa ja tasapainoista suhdetta syömiseen. Kaikkein hurjin haaveeni on, että joskus voisin syödä niin kuin ns. normaalit ihmiset: hyvällä omallatunnolla, sen verran kuin tekee mieli, jokaista suupalaa laskematta ja kuitenkin lihomatta. Olen ymmärtänyt, että tähän tarvitaan ennen kaikkea joidenkin henkisten lukkojen aukomista. Minulla on korvien välissä jotain, mikä panee minut syömään enemmän tai toisin kuin minulle on hyväksi. Haluaisin lopultakin oppia tuntemaan tämän vihollisen.

Tämä blogi on tarkoitettu omaksi yksityiseksi terapiaistunnokseni, jossa yritän purkaa elinikäistä syömishäiriötäni ja kuulostella tuntemuksiani tähän normaaliin syömiseen opetellessa. En kerro täällä nimeäni enkä yksityis- tai työasioitani. Välillä saatan pitempäänkin pohdiskella painonhallinnan ongelmia, mutta pahoin pelkään, että tämä blogi tulee koostumaan ruokapäiväkirjoista ja omissa tuntemuksissa vellomisesta. Jos joku nettinautti silti tänne osuu ja haluaa kommentoida, tervetuloa.