Löysin Patrik Borgin blogista videolinkin Patrikin Skepsis-yhdistyksen tilaisuudessa pitämään esitelmään. Katselin jutun, ja sinänsähän se ei ollut mitään uutta. Patrikin sanoma on oikeastaan erittäin yksinkertainen: terveellisiä ruokavalioita voi olla monenlaisia, kestävän laihtumisen kannalta olennaisinta on, (1) että ruokarytmi on kunnossa (eli aamiaisella ja lounaalla syödään sen verran reilusti, ettei kasaantuva nälkä laukaise iltasyöpötystä), (2) että ruoassa on riittävästi kasviksia ja (3) että ruokavalio ei ole liian rajoittava ja stressaava, niin että siitä oikeasti jaksaa pitää kiinni. Ja nämä asiat kun olisivat kasassa, niin kalorien laskemisen voisi unohtaa.

Tiedän tiedän. Jotenkin ei vain meikäläisellä mennyt täysin jakeluun vielä niiden parin vuoden aikana, joina noudatin Kiloklubin ohjelmaa ja kirjasin kaikki ruokani – koska heti irti päästettyäni paino rupesi taas nousemaan. Terveellisen aamiaisen olen kyllä oppinut syömään, Kiloklubissa oppimaani tapaan vedän edelleenkin purkillisen rahkaa joka aamu, seassa hedelmiä tai marjoja sekä pellavansiemenrouhetta tai pieni löräys öljyä. Pitää nälän poissa lounasaikaan asti ja on samperin hyvää. Mutta sen jälkeen jotain menee pieleen.

Ensimmäinen ongelmakohta on ehkä tuo, mihin Patrik aina puuttuu, eli nipottaminen, pihtaaminen ja syömisen varominen, se ajatus, että "minähän olen lihava/lihovaa tyyppiä, minun pitää koko ajan varoa syömästä liikaa". Tai minulla ehkä oikean ruoan laiminlyömiseen vielä useammin johtaa silkka laiskuus. Viime syksyn työskentelin lähinnä kotona enkä millään viitsinyt aina kokata. Ja pitäisihän se jo uskoa, että lounaan kuittaaminen voileivillä on pahinta mitä voi tehdä. 

Toinen ongelmani on jatkuva napostelu ja närpsiminen. Ohi kävellessäni leikkaan pienen palasen pöydälle jääneestä marjapiirakasta tai vuolen viipaleen juustoa. Leipoessa syön taikinaa, oli makeaa tai suolaista, ja voisin oikeasti syödä sitä kauhakaupalla. Mutta pientä palaa ei lasketa, eihän? Ja ilmeisesti meikäläisen painonhallinta on todellakin ollut niin herkästi kiikun-kaakun, että pari (no siis viisi-kuusi) tuommoista pientä palaa päivässä pitkän päälle tekee tehtävänsä. Patrikin opetusten mukaan varsinkin iltanapostelu voi olla oikeaa nälkää ja johtua siitä, että päivän mittaan ei ole syöty kunnolla. Uskon kuitenkin, että tässä on jotain muuta(kin) takana, eli se kolmas ja meikäläisen kannalta ehkä pahin ongelma: tunnesuhde ruokaan.

Jonkinlainen syöppöysneuroosi minulla on ollut (lihavasta) lapsesta pitäen. Ruoka on parasta viihdettä, ruoka on lohdutusta, syömällä merkitsen oman reviirini (NYT on minun oma rauhallinen hetkeni, teenpä voileivän), ja ruokahetki on se päivän pieni juhlahetki, jota odotan ja johon henkisesti valmistaudun (aijai, kunhan pääsen kotiin, voin unohtaa päivän työhuolet, siellä on kaapissa odottamassa lohivoileipätarpeet!). Jo lapsena opin myös salasyömisen: äkkiä äkkiä kasa keksejä kouraan ja niiden kanssa sohvannurkkaan kirjan ääreen, ennen kuin kukaan ehtii huomata. (Lukeminen ja syöminen samalla, siinä lapsuuteni parhaat hetket.) Syön järjettömän nopeasti hotkien, ikään kuin joku muu olisi tulossa osille samalle annokselle – olen huomannut senkin, että heti voileivän tehtyäni, jo sitä pöytään kiikuttaessani vaistomaisesti haukkaan sen nurkasta matkalla palasen ikään kuin "merkitsisin" sen varmuuden vuoksi itselleni, ennen kuin kukaan muu ehtii viemään.

Syöminen on minulle siis tunnetarpeiden tyydytystä, ei nälän – nälällä ja kylläisyydellä ei ylipäätään ole ollut mitään merkitystä, tarvittaessa voin nähdä nälkää (olen joskus nuorempana kokeillut mehupaastoja, ja syömisen lopettaminen kokonaan oli käsittämättömän helppoa, paljon helpompaa kuin kohtuullisesti syöminen) ja halutessani voin aina syödä. Tämä ehkä liittyy siihen, että ylipäätäänkin suhde omaan kroppaani on ongelmallinen: olen täysin epäliikunnallinen, olen koko ikäni inhonnut rumaa, kömpelöä ja lihavaa kehoani ja mielelläni irtoaisin fyysisestä olemuksestani kokonaan. En ehkä siksikään osaa ajatella syömistä sen kannalta, mitä ruumis tarvitsisi.

Pitäisi siis irrottaa syöminen tuosta tunnetaustasta, saada itsensä tajuamaan, että "sehän on vain ruokaa", ja oppia kuuntelemaan kroppaa ja sen tarpeita. Helpommin sanottu kuin tehty. Ehkä tämä virtuaalivuodatus ei siihen riitä, vaan pitäisi oikeasti etsiytyä jonkun terapeutin puheille.